|
|
|
|
Kaikki suomalaiset tietävät, miltä
sisävesi, järvi näyttää, monet ovat käyneet jo valtamerenkin rannalla ja lähes
kaikki Itämerellä, erityisesti siinä osassa, jota kutsutaan Saaristomereksi,
tuhansien saarien pirstomalla merialueella Kemiön saaren ja Ahvenanmaan pääsaaren
välissä. Saaristomeri edustaa monessa mielessä hyvin Itämerta. Mikä on
uutta ja outoa järven rannan asujalle? Miksi Saaristomeri ei valtamereen
tottuneelta tunnu mereltä lainkaan? Huomiomme kiintyy ensin
olennaisimpaan elementtiin, veteen. Meren sanotaan olevan sininen. Valtameren nähneet
voivat vakuuttaa näin olevan. Kun tämä mielessä katselet Saaristomerta, et
voi olla ihmettelemättä sen selvästi vihertävää sävyä. Mielesi sanoo,
että vesi on sinistä, mutta silmäsi väittävät vastaan. Silmäsi ovat
oikeassa. Asia voidaan varsin helposti todeta optisella mittauksella. Entä järvemme?
Vain harvojen rehevien järviemme veden väri on vihreä, karujen kirkasvetisten
järvien taas hyvin tumman sininen, miltei musta. Useimmat järvemme ovat aivan
selvästi ruskeavetisiä. Valtameren vaahtoaminen laivan perässä tai suurten
aaltojen murtuminen rantaan on unohtumaton näky, kun sen ensi kerran kohtaa.
Saaristomeren vesi vaahtoaa jo paljon vähemmän, suolaton järvivesi tuskin
ollenkaan. Saaristomeri näyttää enemmän järveltä
kuin valtamereltä. Vain kaikkein uloimmassa saaristossa, avomeren äärellä on
todellista meren tuntua. Mikä on "järvimäisyyden" aiheuttaja?
Vastaus on lyhyt: kasvillisuus. Jo kaukaa voi todeta kaikkia vähänkin
suojaisia rantoja reunaavan järviruo'on, maatuvissa lahdissa jopa satojen
metrien päähän vesirajasta ulottuvina kasvustoina, joista talven jälkeen on
elossa vain pohjan sisällä kasvava juurakko. Järviruoko ja sen seurana rannan
puolella kasvavat kaislat ovat maisemallisesti kaikkein leimaa-antavimmat sisäveden
elementit. Niiden esiintymistä rajoittaakin pohjan laatu enemmän kuin
suolapitoisuus, molemmathan vaativat pehmeää pohjaa. Kaikki muukin veden
rajassa kasvava näyttää olevan tuttua järvien rannoilta ja outoa valtameren
kasvillisuuden tuntevalle. Vasta lähempi perehtyminen tutustuttaa meidät
harvoihin vain suolaisessa vedessä kasvaviin siemenkasveihin, joista tarkemmin
jäljempänä. Eikö mikään näkyvä kerro
samankaltaisuudesta valtameren kanssa? Jos mikään, kasvit, joita kutsutaan
leviksi, yhdistetään nimenomaan siihen. Tässäkin joudumme ällistymään.
Kaikkein selvimmin vedestä erottuu vesirajan tuntumassa kauniin vihreän vyöhykkeen
muodostava rihmamainen levä, ahdinparta. Sekin on suolattoman veden laji, siis
"järvikasvi"! Mutta sitten meri jo voittaakin. Lähes kaikki muut levät
ovat sellaisia, joita ei järvissä lainkaan tavata, useat myös valtameressä
kasvavia. Itämeressä on myös kasveja ja eläimiä, joita esiintyy vain vähäsuolaisessa
vedessä. Oikean meren leiman Saaristomerellekin antaa rakkolevä, joskus yli
metrin korkuiseksi kasvava pensasmainen ruskolevä. Sitä löytää usein
rannoilta suuriakin määriä aaltojen sinne heittämänä. Levä kasvaa kiviin
tai peruskallioon kiinnittyneenä n. 0,5 m:n syvyydeltä aina yli 5 m:n
syvyyteen asti muodostaen monin paikoin lähes läpipääsemättömän vyöhykkeen,
juuri sellaisen, jonka olette valtamerelläkin nähneet. Milloin? Laskuveden
aikaan tietysti. Tässä on jälleen eräs syy, miksi Itämeri näyttää järveltä.
Vuoroveden korkeuden vaihtelu on vain senttimetrien luokkaa eikä sitä voi
yleensä silmin havaita. Tämä ei sinänsä kylläkään ole järviin sidottu
piirre. Valtamerillä on alueita, missä vuorovesi on samaa luokkaa kuin Itämeressä.
Mutta ne erottuvat selvästi meriksi muiden ominaisuuksiensa puolesta. SUOLAPITOISUUS JA SEN VAIKUTUS ELIÖSTÖÖN Me kaikki tiedämme, että merivesi
on suolaista. Suolapitoisuus ilmaistaan promilleina, mikä tarkoittaa epäorgaanisten
suolojen määrää grammoina yhtä vesilitraa kohden. Valtameren vedessä
suoloja on n. 35 g/1, joten sen suolapitoisuus on n. 35 %o. Keittosuolan l.
natriumkloridin osuus tässä on n. 78 %. Valtameren vettä tulee Itämereen
Pohjanmerestä, mutta se laimenee vähintään 10 %o:n verran Skagerrakin,
Kattegatin ja Tanskan salmien läpi virratessaan. Jokia myöten virtaa Itämereen
runsaasti makeaa vettä, joka edelleen laimentaa Itämeren veden vähäsuolaiseksi
nk. murtovedeksi. Pintaveden suolapitoisuus ylittää 10 %o vain Itämeren läntisimmissä
osissa. Saaristomerellä se on 6-7 %o, Perämerellä alle 4 %o. Voimakas
kerrostuminen on Itämeren vedelle tunnusomaista. Suolapitoisuus on syvällä
suurempi kuin pinnassa. Hyvin erikoinen tilanne syntyy talvella, jolloin jää
estää jokiveden sekoittumisen meriveteen. Makeaa tai miltei suolatonta vettä
voidaan tavata etenkin Perämerellä kilometrien päässä rannikosta ja joskus
jopa metrien paksuudelta. Saaristomerellä ei tilanne ole näin poikkeava. Edellä esitetyn vuodenaikaan
liittyvän pintaveden suolapitoisuuden vaihtelun lisäksi tapahtuu pitkän aikavälin
vaihtelua, mikä johtuu suolaisen veden purkautumisesta epäsäännöllisin välein
Pohjanmerestä Itämereen. Tällaiset purkaukset vaikuttavat myös syvemmällä
olevaan vesimassaan, missä vuodenaikaista vaihtelua ei juuri voi todeta. Veden suolapitoisuus on se tekijä,
johon Itämeren eliöstön tyypillisimmät ominaisuudet liittyvät. Kuten edellä
kävi ilmi, suolapitoisuuden muutokset tapahtuvat hitaasti. Eläimillä ja
kasveilla on aikaa sopeutua muutokseen, sillä sopeutumiskyky on useiden Itämeren
eliöiden ominaisuus, ei kuitenkaan samassa määrin kuin valtamerialueiden
vuonojen eliöiden. Siellähän eliöt joutuvat kerran tai kaksi vuorokaudessa
sopeutumaan täysin mullistavaan muutokseen: laskuveden aikana ne ovat joko
kuivilla tai suolattoman veden vaikutuksen alaisina, nousuveden tullessa ne
peittyvät meriveteen. Varsin monet Itämeressä tavattavat merestä kotoisin
olevat merilajit esiintyvätkin runsaina juuri vuonoissa. Niiden kyky sopeutuva
suuriin suolapitoisuuden vaihteluihin auttaa niitä sopeutumaan myös pysyvästi
alhaiseen suolapitoisuuteen. Ei ole syytä unohtaa, että myös pintaveden lämpötila
vaihtelee vuodenajan mittaan suuresti. Vuonoissa elävien lajien kohdalla
sopeutuminen jopa kymmenien asteiden vuorokautiseen vaihteluun selittää ehkä
osaltaan niiden sopeutumisen Itämeren poikkeaviin olosuhteisiin. SOPEUTUMISKEINOT Valtameressä elävien selkärangattomien
eläinten ruumiinnesteiden väkevyys on samalla tasolla kuin ympäröivän
meriveden, kasvien solunesteet ovat hieman väkevämpiä kuin merivesi. Useimmat
eläimet eivät pysty juuri lainkaan säätelemään solunesteittensä väkevyyttä
ja ovat näin ollen sidottuja valtamereen. Hyvä esimerkki on piikkinahkaisten pääjakso,
tunnetuimpina edustajina meritähdet ja merisiilit. Valtameren reunaosissa ja
kuten mainittu, vuonoissa elää sellaisia lajeja, jotka pystyvät säätelemään
nesteittensä väkevyyttä, ja menestyvät suolapitoisuudeltaan erilaisissa
vesissä. Hyvä esimerkki on sinisimpukka. Hyvin mielenkiintoinen esimerkki säätelystä
on Itämeressä ja eräissä muissa murtovesissä sekä toisaalta joissakin järvissä
ilmeisesti jääkauden jäänne-eliönä elävä isokokoinen siira, kilkki.
Laboratoriokokeet osoittavat sitovasti, että järvikilkit sopeutuivat
valtameren veteen paremmin kuin Itämeren kilkit! Tämän arvellaan johtuvan
siitä, että niiden säätelymekanismi on kehittynyt tehokkaammaksi ja toimii
myös päinvastaisella alueella kuin normaali elinympäristö. Sisävesien selkärangattomien eläinten
ruumiinnesteiden väkevyys on aina ympäröivän veden väkevyyttä korkeampi,
mistä johtuu että vesi pyrkii tunkeutumaan niiden sisään. Vaikka näiden eläinten
iho on huonosti vettä läpäisevä se ei riitä, vaan eläimille on kehittynyt
tehokkaita mekanismeja, joiden avulla liika vesi poistetaan. Nyt voitaisiin
arvella, että kaikkien sisävesieläinten olisi hyvin helppo tulla toimeen Itämeren
vähäsuolaisessa vedessä, jolloin tilanne olisi sama kuin valtameren eläimillä.
Näin ei kuitenkaan ole. Suolapitoisuus rajoittaa useimpia. Vain harvat tulevat
toimeen suolapitoisuudessa, joka on korkeampi kuin Saaristomerellä eli 6-7 %o.
Runsas veden erittäminen on ilmeisesti tullut niille välttämättömäksi ja tämä
toiminta pysähtyy murtovedessä. Kalat muodostavat säätelijöinä
kokonaan oman tyyppisensä ryhmän. Säätelymekanismi on rustokaloilla (hait ja
rauskut) huonosti kehittynyt eikä Itämeressä tapaakaan näitä valtamerieläimiä
kuin pari rauskulajia aivan läntisimmässä osassa. Luukalat ovat parempia säätelijöitä
ja useita valtameressä eläviä lajeja kuten turska, kampela, isosimppu ja
rasvakala tavataan Itämeressä, samoin useita sisävesilajeja, kuten hauki,
ahven, lahna ja salakka. SAARISTOMEREN ELÄIMIÄ JA KASVEJA Tarkastelen seuraavassa eräitä
kaikkein tyypillisimpiä Saaristomeressä tavattavia lajeja ja eliöyhdyskuntia.
Mikroskooppisen pienet eliöt jäävät tämän kirjoituksen ulkopuolelle, koska
niihin perehtyminen vaatii sekä asiantuntevaa opastusta että erikoisvälineistöä.
Kasvit Kuten edellä on mainittu, vain
harvat rantavedessä kasvavat siemenkasvit ovat meriympäristöön sidottuja ns.
suolakkokasveja. Erottuvimpia näistä ovat sinipunakukkainen meriasteri ja
merisuolake, joka muistuttaa hieman paljon pienempää meriratamoa. Myös
merirannikki ja suola-arho kasvavat aivan meren ja maan rajalla. Sinikaisla
muodostaa suojaisissa lahdissa tiheän vyöhykkeen aina n. 1 m:n syvyyteen asti.
Matalassa vedessä sen kanssa rinnan kasvaa suolavihvilää. Viimeksi mainittu
menestyy Pohjois-Suomessa myös sisämaassa esimerkiksi teiden varsilla. Varsinaisen vesikasvillisuuden
lajisto on mielenkiintoinen. Saaristomeren ainoa merisiemenkasvi on meriajokas,
joka muodostaa kauniita niittyjä väli- ja ulkosaariston hiekkapohjilla. Ellet
rohkene painua veden alle, elämys tästä jää kokematta. Meriajokkaat
esiintyvät tavallisesti n. 3-4 m:n syvyydessä. Kaikkein näkyvimmat vesikasvit
ovat suolattoman veden lajeja. Helpoimmin tunnistettava lienee kaikkialla
pehmeillä pohjilla kasvava, monen metrin pituuden saavuttava ahvenvita. Toinen
makeanveden vitalaji, hapsivita, ja tähkä-ärviä ovat yleisiä Saaristomeressä,
mutta järvissämme niitä ei tavatakaan! Merisätkin on yleistynyt
Saaristomeressä parin viime vuosikymmenen kuluessa suuresti. Kaikki edellä
mainitut lajit kasvavat runsaimpina 1-3 m:n syvyisessä vedessä. Tätä
matalammalla viihtyy jo aikaisemmin mainittu järviruoko ja aivan matalassa
vedessä suojaisissa poukamissa vesikuusi. Samoissa poukamissa, paikoilla,
joita järviruoko ei ole vallannut, kasvaa usein tiheänä mattona näkinpartaisleviä.
Muita suolattoman veden leviä ei jo mainitun ahdinparran lisäksi olekaan
helppo tunnistaa eikä niitä monta olekaan. Sen sijaan vain meressä elävien
levien joukko on suuri . Lankaa muistuttava liukas jouhilevä ja tuuhea
hienorihmainen Pilayella littoralis ovat rakkolevän ohella näkyvimmät
ruskolevät. Vihreistä merilevistä yleisimmät ovat suolilevät varsinkin
rehevöityneillä alueilla ja leveälehtiset salaattilevät. Punalevät kasvavat
syvemmällä kuin edellä mainitut. Niitä tavataan harvoin alle 1 m:n syvyydestä,
mutta eräät lajit menestyvät ulkosaaristossa jopa n. 20 m:n syvyydessä ja
ovat syvimmällä tavattavat kasvimme. Yleisiä ovat rihmamaiset Ceramium
tenuicorne, Phyllophora brodiae, Furcellaria fastigiata ja Polysiphonia
nigrescens. Eräät punalevät muodostavat ohuita kalvoja kivien ja kallioiden
pintaan, eräät pienikokoiset ruskolevät kasvavat yleisinä toisiin leviin
kiinnittyneinä. Saaristomerellä ei kasvien
muodostama vyöhykkeisyys ole yhtä selvä kuin valtamerten vuorovesirannoilla.
Kolme vyöhykettä kuitenkin erottuu verraten hyvin: vihreä ahdinpartavyöhyke
vesirajassa, rakkolevävyöhyke siitä syvemmälle ja punalevävyöhyke parin
kolmen metrin syvyydestä syvemmälle. Esiintymisen määrää valon eri osien
erilainen läpäisevyys. Eläimistö Eläimistö, sekä selkärangattomat
eläimet että kalat, muodostuu lajeista, joista valtamerestä ja suolattomasta
vedestä peräisin olevat lajit muodostavat pääosan, mutta joukossa on myös
muutamia sellaisia eläimiä, joita tavataan vain murtovedestä. Tosin ainakin
eräiden asema itsenäisenä lajina on asetettu kyseenalaiseksi. Suolattoman
veden lajien osuus on suurin suojaisissa lahdissa ja matalassa vedessä,
merilajien suojattomilla rannoilla ja syvällä siitä huolimatta, että erot
suolapitoisuudessa näiden alueiden välillä ovat varsin vähäiset. Ottakaamme tähän esimerkki
kolmesta tunnusomaisesta Saaristomeren ympäristöstä: suolaisesta
merenlahdesta, joka muistuttaa suuresti järven lahtea, avoimesta
kalliorannasta, joka muistuttua valtameren rantaa ja ulapan alueesta. Suojainen merenlahti Tämä on elämää kuhiseva
paikka, sellainen jossa sitä helpoimmin myös näkee. Hauki lekottelee järviruokojen
joukossa vaanien ohi uivia särkiä ja kirkkaan punaleväisiä sorvia, etenkin
keväisin myös pieniä ahvenia, joita täällä on runsaasti. Salakka saapuu
lahteen kutemaan. Jos hiekka peittää merenpohjan lahdessa voi tavata parven
viistoasennossa uivia pikkutuulenkaloja ja aivan varmasti paljon pieniä
hietatokkoja, merikaloja kumpikin. Niitä on vaikea nähdä ellei itse ole
vedessä tai vedä nuottaa. Hieman suurempi, yksittäin elävä pesänrakentaja,
mustatokko sen sijaan asuu laiturin vierellä, mistä sen etenkin pimeällä voi
lampun valolla yllättää. Toinen pesänrakentaja, kilpikylkinen sisävesikala,
kolmipiikki sen sijaan on helppo nähdä matalassa vedessä päiväsaikaan. Jos käytettävissä on vahva
varsihaavi, vetäise sillä pitkin laiturin reunaa noin metrin syvyydeltä ylöspäin.
Ihme on ellei pussiin jää sinisimpukoita ja merirokkoja. Viimeksi mainitut
ovat valkoisen kalkkikuoren suojassa eläviä äyriäisiä, jotka vain toukkana
liikkuvat vapaasti vedessä. Kumpiakin näistä eläimistä tavataan koko
Saaristomeressä missä vain kiinteää alustaa löytyy. Sinisimpukka peittää
yhtenäisenä vyöhykkeenä kalliopinnat ollen runsain metrin parin syvyydessä,
mutta toisaalta sitä tavataan myös syvällä olevilla esineillä, vaikkapa
laivahylyissä. Laji suodattaa ravintonsa merivedestä ja on rehevöitymisen myötä
runsastunut ja tullut kookkaammaksi. Merirokko viihtyy erityisen hyvin
virtaisissa paikoissa ja kasvaa siellä paljon kookkaammaksi kuin suojaisissa
lahdissa. Saat haaviisi melko varmasti myös toista äyriäistä, leväkatkaa,
ruskehtavaa sivuilta litteää ja nopeasti potkivaa otusta. Suku on usean lajin
voimalla edustettuna Saaristomeressäkin. Eniten leväkatkoja tapaa
vesikasvillisuudesta, esim. rakkolevästä ja kivien alta matalasta vedestä. Aivan samoista paikoista voit löytää
hyvin paljon pieniä kirjavia siiroja. Nämä Jaera-sukuun kuuluvat litteät äyriäiset
ovat merieläimiä, joiden säätelykyky on erinomainen. Jos lahtesi on oikein
rehevä ja suolainen, vaikkapa hieman jo pahalta haiseva, saatat pikkusiirojen
asemesta löytääkin niitä kookkaampia vesisiiroja, joita on myös kaikissa
sisävesissämme. Niin kivillä kuin kasveillakin vaeltaa ruokaa raastamassa eri
kokoisia ja näköisiä kotiloita. Mitä suojaisempi lahti on, sitä
monipuolisempi lajisto siinä elää ja sitä paremmin ovat suolattoman veden
kotilot ja hyönteiset edustettuina. Valtameren kotiloiden kuoret ovat usein
kauniin kirjavia, suuria ja paksuja. Itämeressä on puute kalkista, kuoret jäävät
ohuiksi. Merikotiloita edustaakin meillä vain yksi suku, pienikokoinen
liejukotilo, joka saattaa olla erittäin runsaslukuinen. Kaikissa sisävesissä
yleisiä limakotiloita on paljon. Helpoimmin löytää suurinta lajia,
isolimakotiloa, mutta hieman pienempi laji muunnoslimakotilo on Itämerelle
tyypillisempi. Se sietää jopa yli 10 %o:n suolapitoisuutta eläen Etelä-Itämeren
rantavesissäkin. Suojaisissakin lahdissa tapaa kovakuorisen ja oudon muotoisen
tumman leväkotilon, joka varsinaisesti on avoimien kallio- ja kivirantojen
laji. Vaikka leväkotilo on makean veden laji, se karttaa Suomen järviä ja
jokia. Vain Ahvenanmaalta ja eräistä Saaristomeren pikkujärvistä voit sen
tavata. Myös sydänsimpukka on yleinen pehmeillä pohjilla. Matalasta vedestä pehmeältä
pohjalta voit löytää myös merisukasjalkaisia kun kaivat pintaa syvemmälle.
Nämä ovat monisukasmatoja eikä sellaisia tavata sisävesissä ollenkaan.
Nekin ovat erinomaisia säätelijöitä ja esiintyvät myös valtamerissä. Merisukasjalkaisten ohella pohjassa
elää pienempiä lieroja, vesien harvasukasmatoja, joita valtameressä elää
vain hyvin vähän. Kuvatussa ympäristössämme korostuu Itämeren lajiston
erityispiirre: sekoitus suolattoman ja meriveden eläimiä ja kasveja. Myös
toinen ominaisuus käy pian ilmi, jos Sinulla on mahdollisuus tehdä vertailuja
valtameren ja Saaristomeren lahden välillä: eläinlajeja on viimemainitussa
varsin vähän, mutta yksilömäärät ovat suuret. Valtameren eliölajimäärä
on monisatakertainen Itämereen verrattuna. Päinvastoin kuin valtameressä,
sisävesissä ja Itämeressä on runsaasti hyönteisiä, etenkin niiden
toukka-asteita. Mitä matalampi ja suojaisempi tarkasteltava vesialue on, sitä
suurempi on hyönteisten osuus. Tapaamme sudenkorentojen, kaislakorentojen,
vesiperhosten ja kovakuoriaisten toukkia kasveilla ja muilla kiinteillä
pinnoilla. Sekä kasvillisuuden joukossa että pohjalietteessä asustavat
surviaissääskien toukat, joista isot punaiset lajit ovat pilkkimiehille hyvin
tuttuja. Myös aikuisia vesihyönteisiä, kuten eri tyyppisiä
sukeltajakovakuoriaisia, malluaisia ja pinnalla liikkuvia vesimittareita voi
suojaisissa poukamissa olla hyvinkin paljon. Tällaisen lahden ravintoketju on pääpiirteissään
hyvin selkeä. Kasveja ja hajoavaa pohja-ainesta syöviä kotiloita ja matoja käyttävät
useimmat kalat ravintona. Pyramidin huipulla on suuri saalistaja, hauki, joka
tarpeen vaatiessa syö omaa lajiaankin. Avoin kallioranta Näitä rantoja on Saaristomerellä
väli- ja ulkosaaristossa enemmän kuin mitään muita. Vesirajan yläpuolella
roiskevyöhykkeessä kasvaa suolaista vettä sietäviä kivijäkäliä, joista lähinnä
vesirajaa vyöhykkeen muodostava merikiven mustuainen ei kasvilta näytä, ja
sitä luullaankin usein öljyksi. Sen yläpuolella onkin jo tutumpia kellertäviä
ja oranssinvärisiä jäkäliä kuten haavankeltajäkälä. Meidän päämäärämme
on kuitenkin veden pinnan alla! Vesiraja on liukas ja siitä matka tavoitteeseen
helposti käytännössäkin alkaa. Liukkauden aiheuttaja ei suinkaan ole mikä
hyvänsä lima, vaan Calothrix scopulorum -nimisen sinilevän kasvusto. Sitten
seuraavatkin rihmalevät, rakkolevä ja muut jo aikaisemmin esitettyjä vyöhykkeitä
muodostaen. Näistä levävyöhykkeistä kaksi
on eläimille erityisen tärkeitä: ylin rihmalevävyöhyke, joka suurimman osan
avovesikautta on ahdinparran vihreäksi värittämää ja sitä syvemmälle mentäessä
rajaava rakkolevävyöhyke, joka niin lajiston kuin yksilömäärien puolesta
muodostaa Saaristomeren runsaimman eliöyhteisön. Hyvin paljon tosin riippuu
siitä, missä osa saaristoa ja millaisella rannalla tämä yhteisö on. Ehkä
kaikkein mielenkiintoisinta on todeta, että rakkolevässä elävien selkärangattomien
eläinten yksilömäärä ja massa on suurin vasta loppusyksyllä, loka-
marraskuussa talven jo lähestyessä. Voisi hyvin olettaa, että maksimi
saavutettaisiin kesällä. Monet lajit kuitenkin lisääntyvät kesän kuluessa
useammin kuin kerran ja näiden sukupolvien panos tulee esille vasta myöhään.
Useat eläimet tarttuvat rakkolevään ja tämän pinnalla ns. päällysvieraina
kasvaviin rihmamaisiin leviin lujasti kiinni. Niiden irrottaminen vaatii
voimakasta ravistelua tai levän kastelua osa osalta. Tällöin huomaamme myös
kiinnittyvien eläinten olemassaolon. Jo tutut sinisimpukka ja merirokko ovat
nytkin mukana. Niiden määrä ja koko riippuu alueen rehevyydestä. Esim.
kaupunkien ja satamien läheisyydessä voi isokokoisia simpukoita ja rokkoja
olla niin paljon, että levä saattaa painua pohjaan ja jopa tukehtua. Pientä
verkkomaista kuviota muodostava merirupi, mereinen sammaleläin, jonka monien
yksilöiden muodostama kolonia peittää laajalti suurten, vanhojen rakkolevien
pintaa. Vielä erikoisemman näköisiä ovat polyyppiyhdyskunnat. Hento Lovenin
runkopolyyppi tuskin erottuu paljaalla silmällä. Se elää täällä
toimeentulonsa äärirajalla: suolaisemmassa vedessä se on paljon rehevämpi.
Suojaisen lahden asukkaina mainitut katkat ja pikkusiirat elävät myös avoimen
kalliorannan rakkolevällä, joskaan eivät niin runsaina kuin siellä. Meriperäinen
leväkilkki, josta on useita värimuunnoksia, tarttuu käyrillä kynsillään
lujasti levään, mutta pystyy myös uimaan. Saaristomeressä elää myös kaksi
katkarapulajia. Niitä voi syödäkin, mutta koska ne ovat pieniä verrattuna
valtameressä eläviin, pyynti ei ole taloudellisesti kannattavaa. Ei se
kannattaisi siksikään, että rakkolevän joukossa elävää leväkatkarapua on
vaikea pyydystää ja sitä on verraten vähän. Rakkolevässä elää myös
useita kotiloita, pääasiassa samoja kuin suojaisessa lahdessa. Täällä
niiden koko jää yleensä pienemmäksi. Leväkotilo viihtyy hyvin avoimilla
rannoilla. Vesirajan rihmalevävyöhyke on
rakkolevän eläimille tärkeä paikka. Esimerkiksi katkat ja leväkilkki
hautovat alkionsa aikuisen näköisiksi poikasiksi naaraan vatsapuolen sikiökammiossa,
mistä ne sitten päästetään vapauteen rihmalevien joukkoon. Siellä poikaset
aterioivat ja saavat suojaa. Vasta aikuistumisen hetkellä ne matkaavat syvemmälle
rakkolevään. Niiden elinikä on vain runsas vuosi. Niin on rihmalevänkin
laita. Se kuolee pois talveksi lähes kokonaan ja kasvaa taas seuraavana keväänä
uudelleen. Toisin on rakkolevän, joka elää Saaristomeressä 4-5-vuotiaaksi.
Se haaroittuu joka vuosi kärkiosistaan kahtia, mikä antaa mahdollisuuden
suoraan laskea kasvin ikä. Rakkolevä on outo itiökasvi. Se nimittäin lisääntyy
vapaasti uivien siittiöiden ja munasolujen avulla, jotka yhdyttyään
muodostavat pian pohjaan kiinnittyvän alkion. Rakkoleväeliöyhteisön pikkueläimiä
saalistavat useat kalat. Jo mainitut ahven ja kolmipiikki ovat yleisiä.
Viimeksi mainitun lähisukulaiset vain meressä tavattavat vaskikala, särmäneula
ja langanohut siloneulakin ovat tavallisia, joskin yksilömäärältään vähäisiä.
Pohjalla saalistavat tokot ja simput, erityisesti kivisimppu ja piikkisimppu.
Nuoria kivinilkkoja tapaa usein kiemurtelemassa kivien välissä kuin käärmeet.
Ahnaimpana petona on rakkolevänkin joukossa hauki. ULAPAN ELIÖYHTEISÖ Rannasta syvemmälle mentäessä
viettää pohja usein melko jyrkästi alaspäin, mutta jo alle kymmenen metrin
syvyydessä rinne tavallisesti loivenee. Pohjakasvillisuudesta on vain vähäisiä
merkkejä jäljellä. Rehevä rakkolevä- ja rihmalevävyöhyke on vaihtunut
pienikokoisten punalevien yhteisöksi. Ne saattavat joskus kasvaa tiheässäkin,
kuten esim. Rhodomela confervoides -niminen laji. Jos kiviä tai muuta
kiinnittymispintaa on niukalti, pohja saattaa olla varsin yksitoikkoisen näköinen.
Pohja-aines on miltei aina harmaata liejua tai liejusavea. Sen pintaa tarkkaan
tutkiva sukeltaja näkee jälkiä, jotka on helppo arvata eläinten jättämiksi.
Ulapan pohjaa hallitsee Saaristomerellä, kuten koko Itämeressä, milloin
happea vain on riittävästi, kahden tai oikeastaan kolmen lajin muodostama eliöyhteisö.
Nämä lajit ovat valkokuorinen, parin cm:n mittainen lieju- eli itämerensimpukka,
pieni äyriäinen, valkokatka ja sitä pääravintonaan käyttävä iso äyriäinen,
kilkki. Monisukasmato, liejusukasjalkainen ja pientä makkaraa muistuttava
makkaramato ovat yleisiä, mutta verraten harvalukuisia. Jos liejun seassa on
soraa, voi olla varma toisen katkarapulajimme, hietakatkaravun löytymisestä.
Niin hietasimpukka kuin itämerensimpukkakin kaivautuvat syvälle pohjaliejuun
työntäen pitkät hengitysputkensa pohjan pintaan vettä ja sen mukana tulevaa
ravintoa tavoittelemaan. Yhteensä mainittuja pohjaeläimiä voi olla tuhansia
yksilöitä neliömetrillä, valkokatkaa jopa yli kymmenentuhatta. Ulapan pohjasta pintaan ulottuva
suuri vesimassa vaikuttaa kovin autiolta. Sitä tämä pelagiaaliksi kutsuttu
alue Itämeressä onkin. Mikroskooppisen pientä planktoneliöstöä on tosin
runsaasti, mutta valtameressä yleiset paljain silmin näkyvät selkärangattomat
eläimet, erityisesti meduusat, puuttuvat yhtä lajia lukuun ottamatta kokonaan.
Keskikesästä alkaen voi kaikkialla nähdä läpikuultavia sinipunaisia
korvameduusoja, jotka meillä saavuttavat korkeintaan parinkymmenen senttimetrin
läpimitan. Niiden esiintyminen tosin vaihtelee huomattavasti eri vuosina ja
riippuu myös vallitsevista merivirroista. Ulappavedessa on paljon kaloja.
Pohjan selkärangattomien eliöyhteisöä verottavat turska, härkäsimppu ja
isosimppu, kivinilkka, kampela ja plikkikampela, viimeksi mainitut erityisesti
liejusimpukoita. Näiden merikalojen lisäksi kaksi sisävesien kalaakin on
yleistä sisäsaaristossa, nimittäin kiiski ja kuha. Myös kuore eli norssi
pysyy valonarkana lähellä pohjaa, mutta silakka ja kilohaili liikkuvat
vapaassa vedessä planktonia syöden. Yllättävää kyllä, haukikin saattaa
liikkua ulapalla, ja viime vuosina useat lohikalat ovat istutusten tuloksena
yleistyneet. MITEN ELÄIMIÄ JA KASVEJA LÖYTÄÄ? Löytäminen ei suinkaan ole
ongelma. Useimmat mainituista kasveista ja eläimistä tavoittaa jo matalasta
vedestä, kuten edellä esitetystä käy ilmi. Rakkolevän eläimistä nousee
huomattava osa pintaan saakka levää käsin ylös nostettaessakin. Aivan
vesirajassa olevien kivien pinnalta ja alta, silloin kun ne eivät ole tiukkaan
pohjassa kiinni, löytää useita eläimiä. Pitkävartinen haavi, jonka pussi
on vahvaa n. 1 mm:n reiällä varustettua kangasta, on oiva keruuväline. Samaa
tiheyttä oleva metalliverkkoseula helpottaa saaliin lajittelua. Syvemmältä
pitää eläimiä kerätä haralla. Se on suorakaiteen muotoisella
metallikehyksellä varustettu pussi, jota vedetään veneen perässä. Haraa ei
pidä tehdä suureksi, mikäli haluaa sen saada pohjasta ylös! Kalojen pyydystämisen
keinot jokainen jo tunteekin. Siinä tarvitaan aika paljon tietoa ja taitoa. Kaikkein mielenkiintoisinta on
seurata elämää veden alla ja nähdä niin kasvit kuin eläimet niiden
oikeassa ympäristössä. Veneestä voi pinnan alle nähdä selvästi
vesikiikarin avulla. Sellainen valmistetaan helposti pelti- tai muoviputkesta
tms., jonka toiseen päähän kiinnitetään silikonikitillä lasi. Tämä pää
työnnetään veden pinnan alle ja avoimesta päästä katsotaan. Jos jollain on
varaa uhrata vanha vene "vesikiikariksi", voi kokea oikeita elämyksiä.
Pala pohjaa pois ja lasi tai kirkas muovilevy silikonilla ulkopuolelle kiinni.
Sitten veneen pohjalle pressun alle katselemaan! Täydellisin taitaa nautinto
kuitenkin olla sukeltaen. On aivan väärin kuvitella, että tämä vaatisi välttämättä
paineilmalaitteita. Pelkät perusvälineet naamari, snorkkeli ja räpylät riittävät
mainiosti, jos vain tarkenet ilman pukua vedessä. Sukeltaminenkaan ei ole
pakollista. Naamari toimii "vesikiikarina" ja näet pinnan alle hyvin
uidessasi. On syytä muistuttaa, että paineilmalaitteilla ei milloinkaan pidä
lähteä sukeltamaan ennen kuin on saanut siihen koulutuksen. Jo pelkillä
perusvälineilläkin sukellettaessa pitää noudattaa erityistä varovaisuutta
ettei esim. tartu kiinni veden alla. Onkin sukellettava vain, kun näkyvyys ja
olosuhteet ovat hyvät ja muistettava sukeltajan pääsääntö: Tunne rajasi! Lähde: Muuttuva vesimaisema. Turun
maakuntamuseo, näyttelyesite 11. Turku 1987. Kuvia kalastuksesta ja saaliista
|
Lähetä osoitteeseen webmaster(ät)kunnontulet.fi tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
|
